Sata Lasissa

100 vuotta. Uutistenlukijakin sen kertoi, että päivälleen tasan 100 vuotta sitten Suomi julistettiin itsenäiseksi valtioksi. Juuri se tekee tästä itsenäisyyspäivästä kaikkia muita merkityksellisemmän.

Kuluneen vuoden ajan kansamme on saanut seurata loputonta juhlallisuuksien määrää. Myös ulkomailla meitä on noteerattu usealla eri tavalla, koska onhan se kunnioitettava ikä pienelle ja suhteellisen nuorelle kansakunnalle.

Ne jotka ovat seuranneet sosiaalisen median päivityksiäni jo useamman vuoden ajan miettivät varmaan, että kohta seuraa kliseemäinen sotaveteraaneja ylistävä ja rakkaudenosoituksia ylitsepursuava oodi kotimaalle. Ei kiitos, muut osaavat sen nykyään paljon paremmin.

Haluaisin ottaa esille sellaisen asian, joka tuntuu olevan kaikille selvää mutta sitten ei kuitenkaan. Puhun tietysti siitä kohutusta kansallisesta identiteetistämme. Ulkomailla asti puhutaan suomalaisesta identiteetistä ja miten suomalaiset voidaan tunnistaa tietyistä luonteenpiirteistä. Mitä ne luonteenpiirteet sitten tarkalleen ottaen ovat? Miten voi määritellä suomalaisen? Hiuksia halkomalla voi aina katsoa passia, mutta sekin käsittää lähinnä byrokraattisen ja maallisen tason identiteetin. Mikä ihmisen syvimmässä tekee hänestä suomalaisen?

En tiedä. En todellakaan tiedä. Haluaisin tietää, mutta siihen ei tunnu olevan selvää vastausta. 100 vuoden aikana kansakuntamme on kehittynyt ja onnistunut rakentamaan sitä, vaan silti jokaisen henkilön vastaus tähän kysymykseen on useimmiten melko erilainen. Tunnenko itse itseni suomalaiseksi? Jos määritelmänä on suomileijonaan pukeutuva, alkoholiin menevä ja jääkiekosta innostuva työläismies, niin en tunne. Jos määritelmänä on pukua käyttävä, suurissa saleissa istuva ja ruisleipää liikelahjaksi tuova herrain herra, niin en silloinkaan tunne. Näitä määritelmiä riittää, mutta yksikään niistä ei ole oikein.

Ainoa oikea määritelmä voisi olla minä itse, mutta en halua määritellä itseäni. Suomalainen identiteetti ei ole tietty ihmisluonne. Suomalainen identiteetti on se, millaiseksi me sen teemme. Maailman muuttuu ja osalle meistä Karjalan menettäminen oli jonkinlainen häviö identiteetillemme. Entä jos se olikin vain kehitystä? Se, että maahamme saapuu ei-syntyperäisiä ihmisiä ei tee meistä vähemmän suomalaista. Emmehän me todellakaan ole enää samanlainen kuin vuosisata sitten, vaan silti olemme itsenäinen valtio. Identiteettimme on muokkautunut ja muokkautuu koko ajan. Näin ollen tuntuu siltä, ettei yhtä selvää suomalaista luonnetta ole olemassakaan.

Jos silti pitäisi yksi asia määritellä suomalaisuudesta, niin luulen että sen täytyy olla kiintymys tätä maata kohtaan. Vaikka monet meistä haukkuvat Suomen surkeaksi valtioksi ja haluaisivat muuttaa pois, niin silti täällä vielä ollaan ja lisää tulee koko ajan. Suomi on kuin kiukuttelevan teinin äiti: kaiken riidan keskellä kumpikin sisimmässään rakastavat toisiaan.

Kyllä minäkin Suomea rakastan ja arvostan. Kulunut vuosi on vain saanut ylitarjonnallaan pääni sekaisin, mutta ei se silti suhtautumistani ole radikaalista muuttanut. Minulle on kunnia-asia asua ja elää Suomessa, ja vaikka välillä ulkomaat kiinnostaisivat niin kyllä tässä alkoholismin, ärsyttävän sään ja todella vaikean kielen täyttämässä maassa on jotain niin sairaan kaunista.

Toivotan siis kaikille hyvää itsenäisyyspäivää ja onnittelen 100-vuotiasta itsenäistä Suomea, kotimaatamme. Toivottavasti se myös sellaisena pysyy.

Työttömän paperi ei ole arvotonta paperii.

Työ ja työssäkäynti. Näitä asioita toin esille jo edellisessä kirjoituksessani, mutta silloin olin tunnekuohun vallassa ja tekstistä tuli sen näköistä. Päätin nyt kirjoittaa enemmän ajatuksella selkeämmän kantani tähän asiaan, koska se edelleenkin on kaikkien huulilla.

Työn hankkiminen ja työskenteleminen ovat yksi yhteiskuntamme toimivuuden kulmakivistä. Jokaisen on tehtävä osansa yhteisön eteen, tätä aletaan opettamaan jo ala-asteella. Vuosia kestävä koulu-uramme tähtää siihen, että löytäisimme paikkamme yhteiskunnan työkierteessä ja siten ansaitsisimme oikeuden elää täällä.

Työtä välttävät nähdään usein yhteisömme suurimpana uhkana, sillä eihän niin voi tehdä. Entä jos kaikki päättäisivät lopettaa työskentelemisen? Koko järjestelmämme kaatuisi ja saattaisimme taantua "luonnontilaan", jossa vahvimmat vievät heikompia. Ei varmaan haittaisi niitä isoimpia liharekkoja ja jo tällä hetkellä korvessa asuvia, mutta valtaosa ihmisistä tulisi silti kuolemaan ennemmin tai myöhemmin.

Näin työtä vieroksuville, kärjistäen, perustellaan heidän tekemää vääryyttä. Sanomassa on totuuden pohjaa, mutta näkemys on aivan liian mustavalkoinen. Pitäisikö tämän perusteella asia käsittää niin, että jos et tee työtä niin voit yhtä hyvin kuolla? Ihmisarvoko on täysin verrattavissa hänen tekemäänsä työn määrään ja tuottamaan hyötyyn? Jos näin, niin hyvinvointiyhteiskunnan termi voidaan jättää saman tien pois.

Miksi näitä työtä vältteleviä on niin paljon? Ehkä joissain tapauksissa on kyse jonkinlaisesta perustelemattomasta anarkistin asenteesta, mutta luulen suuremman ongelman olevan se, ettei henkilö ole löytänyt omaa kutsumustaan. Tietenkään työ ei ole kaikille kutsumus, eikä tarvitsekaan olla. On jollain tavalla ihailtavaa, jos pystyy tekemään mitä tahansa työtä. Kaikki eivät tähän kuitenkaan pysty, eikä sitä ihmisyyden nimissä voida vaatia. Henkilöt, jotka välttävät työssä käymistä eivät vain tiedä, mikä toisi heidät hyväksytyksi yhteiskunnan silmissä.

Heiltä itseltään kysyttäessä kuulee useimmiten väitteen, ettei henkilöllä ole kutsumusta tai halua tehdä mitään. Väitän tämänkin olevan valhetta, sillä jokaisella ihmisellä on jokin asia, mistä hän pitää tai mihin kokee intohimoa. Hän ei vain ole löytänyt sitä, eikä välttämättä tiedä sen olemassaolosta. Tämä on se, mihin pitäisi keskittyä jatkuvan työhön pakottamisen sijaan. Miten voitaisiin auttaa jokaista työtä välttelevää löytämään se oma kutsumus ja miten sen voisi muuttaa elannon ansaitsemiseksi?

Tiedostan ehdottamani ratkaisun olevan hyvin idealistinen, ja ensimmäinen vasta-argumentti on todennäköisesti varojen puute. Mietitäänpä kuitenkin hetki, mihin kaikkeen muuhun rahaa laitetaan palamaan eikä se tunnu ketään haittaavan. Paljonko taas tällainen prosessi toisi pidemmällä kaavalla säästöjä, kun ei ehkä olisi niin paljon tuilla elätettäviä? Ihan vain ajatuksena, miettikääpä.

Työtön ei ole susi, vaan lammas.

Viime päivinä melkoista someraivoa herättäneeksi ilmiöksi ovat nousseet työtä vieroksuvat ja sosiaalituella elävät "Ossit". Heidän kaltaisiaan on ollut jo pitkään, mutta nyt heihin on yhtäkkiä kohdistunut massiivinen "tosiduunareiden" ja "kunnollisten kansalaisten" yhteinen lynkkausuhka. Miksi juuri nyt? Koska eräs edellä mainittu Ossi kertoi julkisesti olevansa ylpeä omasta valinnastaan. On sanomattakin selvää, että kyllähän siinä kahdeksantuntista työpäivää tekevä arjen raataja pahoittaa mielensä.

Tuilla elävät "sossupummit" leimataan yleensä saamattomiksi vätyksiksi, koska he eivät halua käydä töissä. Heidät pitäisi kuulemma tappaa, koska eivät ole hyödyksi yhteiskunnalle. Oikeasti? Onko ihmisen arvo riippuvainen pelkästään hänen työmäärästään? Pitäisi varmaan tehdä 12-tuntista työpäivää, ettei ole ensimmäisenä teloituslistalla.

Eräs näistä työttömistä ilmaisia haastattelussa näin:

"Mielummin menen vankilaan kuin pakotettuna työhön."

Miksei? Suomen vankiloiden olot huomioon ottaen saattaisi olla paljon helmpompaa kuin kuluttaa itsensä loppuun epämieluisessa pakkotyössä. Pointti on kuitenkin se, että ei ihminen puhu tällaisia ellei oikeasti inhoa työtään.

Demokraattinen yhteiskuntamme toimii yhteistyöllä, jossa jokainen yhteisön jäsen kantaa kortensa kekoon ja on jotenkin hyödyksi, ymmärrän sen. Tämän ei kuitenkaan pitäisi olla tulkittavissa siten, että jokaisen on pakko tehdä, jopa erittäin epämieluista, pakkotyötä, jotta olisi oikeus elää. Sanokaa vain muuta, mutta jokin raja on oltava yksilön hyvinvoinnin uhraamisessa yhteisen hyvän puolesta.

Luulen monia työttömien työskentelyhaluttomuutta yhdistävän sen, etteivät he ole löytäneet mielekästä työtä tai tiedä, mikä heitä kiinnostaa. Ollessaan täysin vailla kiinnostuksen kohdetta he todennäköisesti olettavat olevansa haluttomia mihinkään työhön. Ja miten asiaa käsitellään? Joku työvoimatoimiston elämäänsä kyllästynyt virkailija tyrkyttää heille "vain jotain hommaa", jotta hänet saataisiin pois kortistosta. Vaikka asiakkailta käsittääkseni kysytäänkin toiveita työn suhteen, niin harvemmin niitä otetaan oikeasti huomioon.

Entä jos työn välittämiseen varattuja resursseja voitaisiinkin käyttää järkevämmin? Minulla olisi tässä eräs idea:


1. Palkataan työvoimatoimistoon ns. Motivaattoreita. Heidän tehtävänsä olisi keskustella asiakkaan kanssa, kysellä kuulumisia, tutustua häneen ja oppia tuntemaan hänet.

2. Pikkuhiljaa Motivaattori voisi selvittää hänen kiinnostuksen kohteitaan.

3. Kerättyä materiaalia hyödyntäen Motivaattori alkaisi selvittämään, miten asiakkaan kiinnostuksen kohteita voisi hyödyntää hänen työllistymisessään.

4. Selvitettyään tarpeeksi Motivaattori voisi ohjata asiakasta esimerkiksi sopivaan alan koulutukseen, valmennuskursseille, kansanopistoihin tai jopa suoraan työhön.


Hyvin idealistinen toimintamalli, mutta ei missään nimessä mahdoton. Toki nykyäänkin on olemassa monenlaisia ammatinvalintatestejä, opinto-ohjaajia ja kaikenlaisia "työkkärin kursseja", mutta eivät työttömät niitä tarvitse. He tarvitsevat kontaktia oikean henkilön kanssa, joka kohtelee heitä yksilönä, on kiinnostunut heistä ja auttaa heitä löytämään suunnan elämälle.

Puhuttuani ihmisten yksilöllisyydestä joudun toteamaan, ettei tämäkään ratkaisu olisi välttämättä yleispätevä. Samoja kysymyksiä ja malleja ei voitaisi soveltaa jokaiseen henkilöön samalla tavalla, mikä taas toisi lisää työtä virkailijoille. Nykyinen toimintamallimme vaikuttaa ikävä kyllä olevan mahdollisimman nopeasti ja halvalla.

Voimmeko todella asennoitua näin? Kyse on kuitenkin tulevaisuudestamme ja lajitovereistamme. Jos jokaisen meistä pitää olla hyödyksi, niin silloin jokaisella pitäisi olla oikeus suorittaa velvollisuutensa itselleen sopivalla, mielekkäällä tavalla.

Ulostetta heittävä ananas

Taas olen vaihteeksi provosoitunut jostain internetin kommenttipalstojen kirjoitteluista. Aihe on kuitenkin itselle niin läheinen, ettei tässä voi muuta kuin purkaa itseään verbaalisesti. Olen tässä viime viikkoina lukenut parikin lehtijuttua Kuvataideakatemian tulevasta kevätnäyttelystä, joka sisältää toistaan hienompia tulevaisuuden taiteilijoiden teoksia. Usein mieleni ei edes tekisi lukea tällaisten juttujen kommentteja, koska siellä on aina ne tietyt Jarmot ja Penat, joilla on jotain järkevää sanottavaa. Uteliaisuus ja ehkä jonkinlainen mentaalinen masokismi siihen kuitenkin taas ajoi.

Näissä kommenteissa jutun taideteokset yllättäen haukuttiin lyttyyn tekotaiteellisena p*skana, jota rahoitetaan heidän verorahoillaan. Tulihan sieltä myös tämä klassinen uho siitä, että Jarmo voisi itse mennä hyppimään alasti yhdellä jalalla kirkolle, väittää sitä taiteeksi ja saada 10 000 € apurahaa. Jarmon ja Penan kaltaisille ihmisille tyypillistä on yleensä arvostaa vain teknisesti taitavaa taidetta, eli "nättejä kuvia".

Jokaisella on oikeus mielipiteeseen, eikä kaikki voi miellyttää kaikkia, ymmärrän sen. Tällaiset jutut kuitenkin iskevät aina johonkin henkilökohtaiseen itsessäni. Surettaa se, miten lyhytkatseinen näkemys valtaosalla on taiteen määritelmästä.

Mutta mitä se taide sitten on? Miten sen voi määritellä? Tähänkään ei ole yhtä oikeaa vastausta, vaan pelkästään subjektiivisia näkemyksiä. Itse näen taiteen tärkeimpänä ominaisuutena sen aineettoman sisällön ja merkityksen, jotka tarjoavat kokijalle jotain paljon suurempaa kuin empiirisen nautinnon. Tekninen taito, joka teoksissa näkyy päälle päin, on vain väline sen tarjoaman viestin välittämiseen.

Voiko siis ananas tai alasti tanssiva mies olla taidetta? Kyllä voi, jos niiden olemassaolo perustuu muuhunkin kuin vain siihen, minkä voi paljaalla silmällä havaita. Entä sitten esimerkiksi silmälasit, jotka on jätetty näyttelytilan lattialle ja joita erehdytään luomaan taiteeksi? Jos katsoja antaa teokselle merkityksen, niin voiko se olla taidetta, vaikkei se olekaan syntynyt taiteilijan motivaatiosta välittää viestiä? Hyvä kysymys, johon en osaa vastata.

Silmällä havaittavasta näyttävyydestä päästään helposti viihteeseen, mutta sitä haluan käsitellä omassa kirjoituksessaan. Taiteen määritelmästä kamppailu jatkuu ja tulee varmasti jatkumaan aina, mutta toisaalta se on osa koko taiteen prosessia. Tämäkään ei jää tähän. Nyt kuitenkin kiitän ja kumarran.

P.S. En toivota kaikille hyvää äitienpäivää, vaan henkilökohtaisesti tietyille ihmisille. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että väheksyisin kenenkään toisen äitiyttä.

Onneton vapaus

Olen pohdiskellut vapautta. Tarkemmin sanottuna elämän vapautta. Länsimaalaisena hyvinvointi-yhteiskunnan, jota olemme vaikka monet niin vastaan väittävät, kansalaisena olen kuitenkin jättänyt sivuun konkreettisen vapauden käsitteen ja tarkastellut enemmänkin individualistista vapautta kollektiivisessa yhteiskunnassa.

Teoriassa jokaisella on mahdollisuus tehdä omat valinnat elämässään ja siten olla vapaa. Yhteiskuntamallissamme on kuitenkin eräs tekijä, joka todellisuudessa kieltää meiltä todellisen vapauden. Velvollisuus tehdä töitä ja olla hyödyksi yhteiskunnalle.

Tämä tekijä on ajanut esimerkiksi hippi-liikkeen alas ja tekee downshift-ihmisryhmästä kulttuurimme syöpäläisiä. Se on velvollisuus, joka on ajanut ja ajaa useita ihmisiä pohjalle mielenterveysongelmien kautta. Ikävä kyllä siitä on samalla tehty tietynlainen välttämättömyys, sillä jokaiselle työtä tekevälle maksetaan rahallinen korvaus, jonka avulla hän mahdollistaa elossa pysymisensä. Omassa maassamme on sikäli hyvä tukijärjestelmä, joka suojelee työtä tekemättömiä. Monissa muissa maissa näin ei kuitenkaan ole. Siellä viesti ihmisille on kärjistettynä melko yksiselitteinen:

Jos et tee työtä, niin voit mielummin kuolla pois turhana.

Tähän asti lukeneista osa saattaa nyt ajatella kirjoituksen puolustavan laiskottelevia pummeja ja eiköhän joku keksi yhdistää tämänkin maahanmuutto-keskusteluun. Tarkoitus ei ole kuitenkaan puolustaa laiskuutta, sillä se on synti. Tarkoitus on puolustaa oikeutta olla onnellinen.

Realisti saattaa olla sitä mieltä, ettei onnea riitä kaikille ja että kirjoitukseni on pelkkää naiivia idealismia. Saattaa hyvinkin olla, mutta se ei estä sitä olemasta totta. Tilastojen perusteella suuri osa ihmisistä ei ole onnellisia. Mistä tämä johtuu? Luultavasti osin luonteellemme ominaisesta ahneudesta, mutta merkittävä syy onnettomuuteen liittyy myös kysymykseen vapaudesta.

Edellä mainitsin yhteiskunnassamme vallitsevasta velvollisuudesta työskennellä, eli tehdä jotain yhteisön kannalta hyödyttävää, mikä taas hyödyntää sinua itseäsi materialistisesti, joka taas usein korreloi mentaaliseen hyvinvointiin. Tällaisista lähtökohdista kumpuava hyvinvointi kuitenkin on riippuvainen materialistisen hyödyn jatkumisesta, eli jatkuvasta työskentelystä. Entäpä jos velvollisuuden vuoksi joutuu tekemään työtä, josta ei pidä tai suorastaan inhoaa? Tälläkin päättelyllä materialistinen hyöty takaa yksilön hyvinvoinnin, mutta ei välttämättä johda onnellisuuteen.

Toisin sanoen yhteiskunnan asettama työskentelyn velvollisuus voi ajaa yksilön tilanteeseen, jossa hän joutuu tekemään itselleen epämiellyttäviä asioita, jotka takaavat yhteisön toimimisen ja hänen elossa pysymisen, mutta pidemmän ajan kuluessa estävät häneltä mahdollisuuden onnellisuuteen.

Monimutkaisesti selitetty, mutta hyvin yksinkertainen ja yleinen ilmiö tänä päivänä. Kollektiivinen painostus ajaa pahimmillaan tekemään jotain sellaista, jonka materiaalinenkaan hyöty ei ole yksilölle tarpeeksi ja joka hyödyttää vain yhteisöä.

Ketkä sitten ovat onnellisia? Mitä vaaditaan onnellisuuteen? Viime aikoina olen lukenut filosofi Baruch Spinozan (1632-1677) teoriaa ihmisen onnesta, joka tiivistettynä menee jotenkin näin:

Ihminen tulee onnelliseksi toteuttaessaan luontaista olemustaan.

Selkokielellä lauseen voisi tulkita tarkoittavan, että ihminen on onnellinen ollessaan oma itsensä ja toimiessaan omien mieltymystensä mukaisesti. Johtopäätöksenä voisi siis todeta, että aidosti onnellisia ovat ne, jotka pitävät työstään tai eivät työskentele ollenkaan.

Hyvin yksinkertaista, eikö totta? Valitettavasti jäljempi ihmisryhmä on halveksittu, sillä heistä ei ole hyötyä kollektiiviselle hyvinvoinnille. He saattavat olla hyvin onnellisia, mutta heidän tapansa elää on yleensä tuomittu epäonnistumaan, josta yleensä seuraa suora siirtyminen onnettomaan ja epämieluisaan työn kierteeseen. Lisää materialistisia selviytyjiä, vähemmän onnellisia ihmisiä.

Näin ollen ainoa käytännössä mahdollinen aidon onnellisuuden löytäminen elämisessä tulee siitä, jos saa tehdä jotain itselleen mieluista ansaitakseen materialistiset resurssinsa elossa selviytymiseen.

Tästä syystä jokaisen tulisi saada tehdä sellaista työtä, mitä rakastaa ja mistä voi olla ylpeä. Ketään ei pitäisi pakottaa työskentelemään vain työskentelemisen pakosta, vaan työtä pitäisi voida tehdä sen mielekkyyden vuoksi. Siksi, että sitä haluaa tehdä.

Esitän hyvin idealistisen näkemyksen, jonka toteutuminen on hyvin epätodennäköistä ainakin nykyisessä maailmassa. Pointtini ei kuitenkaan ole kannustaa ketään laiskottelemaan, vaan lähinnä pohtimaan tätä niin kutsuttua vapauden käsitettä. Jos kaikilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta tehdä itseään onnelliseksi, niin olemmeko silloin aidosti vapaita?

Rockstaasi

Musiikin ystävänä tarkastelin sosiaalisen median kautta julkaistuja tietoja Ruisrockin tulevasta kattauksesta. Kaikki eivät ole omia suosikkejani, mutta osaan arvostaa lähes kaikenlaista musiikkia. Pointtini ei kuitenkaan ole esiintyjissä, vaan heihin liittyvässä vastaanotossa.

Kaaoszine-sivun julkaisema juttu oli klikattu täyteen punaisia vihanaamoja, joten kommenttikentän lukeminen pelotti jo valmiiksi. Yhtenäiseksi valituksen aiheeksi nousi artistien sopimattomuus kyseisen tapahtuman imagoon, mistä päädyttiinkin lopulta vaatimaan (taas) Antti Tuiskun lahtaamista.

Merkittävin perustelu imagon yhteensopimattomuudelle oli tapahtuman nimi, Ruisrock. Ilmeisesti jos tapahtuman nimessä on sana rock, niin siellä ei voi esiintyä kuin artisteja, joiden musiikki sisältää enimmäkseen särökitaroita. Tällainen perustelu pätee, jos asiaa käsitellään genren näkökulmasta. Uskoakseni tapahtuman nimi kuitenkin tarkoittaa nykyisin muuta kuin rock-musiikkia.

Aatteellisella tasolla rock on paljon muutakin kuin raskaan musiikin tyylilaji. Rock on elämänasenne. Punkin tavoin käsite rock edustaa voimaa, rohkeutta ja asennetta. Sen käsite ei rajoitu vain genre-kaimaansa, vaan se voi ilmentyä kaikkialla. Poppari tai räppärikin voi olla asenteeltaan rock. Mitään eksaktia määritelmää en osaa kertoa, sillä kyse on tuntemuksesta. Jos jokin asia tai henkilö on rock, sen vain tietää.

Ymmärrän edellä mainitun sivuston asenteen olevan melko yksimielistä, mutta tästä aiheesta on väitelty useissa muissakin medioissa. Sama koskee esimerkiksi Provinssirock-tapahtumaa. Tällaisten festareiden juuret ovat raskaammassa musiikissa, mutta silloinkin lähtökohtana on ollut rock-asenne. Vakiintunutta nimeä ei ole kannattavaa vaihtaa, enkä näe siihen mitään syytä. Tällä hetkellä tapahtumat päinvastoin toteuttavat paljon moniulotteisemmalla tasolla nimensä merkitystä.

Musiikki voi olla pop, mutta asenne on rock.