Onneton vapaus

Olen pohdiskellut vapautta. Tarkemmin sanottuna elämän vapautta. Länsimaalaisena hyvinvointi-yhteiskunnan, jota olemme vaikka monet niin vastaan väittävät, kansalaisena olen kuitenkin jättänyt sivuun konkreettisen vapauden käsitteen ja tarkastellut enemmänkin individualistista vapautta kollektiivisessa yhteiskunnassa.

Teoriassa jokaisella on mahdollisuus tehdä omat valinnat elämässään ja siten olla vapaa. Yhteiskuntamallissamme on kuitenkin eräs tekijä, joka todellisuudessa kieltää meiltä todellisen vapauden. Velvollisuus tehdä töitä ja olla hyödyksi yhteiskunnalle.

Tämä tekijä on ajanut esimerkiksi hippi-liikkeen alas ja tekee downshift-ihmisryhmästä kulttuurimme syöpäläisiä. Se on velvollisuus, joka on ajanut ja ajaa useita ihmisiä pohjalle mielenterveysongelmien kautta. Ikävä kyllä siitä on samalla tehty tietynlainen välttämättömyys, sillä jokaiselle työtä tekevälle maksetaan rahallinen korvaus, jonka avulla hän mahdollistaa elossa pysymisensä. Omassa maassamme on sikäli hyvä tukijärjestelmä, joka suojelee työtä tekemättömiä. Monissa muissa maissa näin ei kuitenkaan ole. Siellä viesti ihmisille on kärjistettynä melko yksiselitteinen:

Jos et tee työtä, niin voit mielummin kuolla pois turhana.

Tähän asti lukeneista osa saattaa nyt ajatella kirjoituksen puolustavan laiskottelevia pummeja ja eiköhän joku keksi yhdistää tämänkin maahanmuutto-keskusteluun. Tarkoitus ei ole kuitenkaan puolustaa laiskuutta, sillä se on synti. Tarkoitus on puolustaa oikeutta olla onnellinen.

Realisti saattaa olla sitä mieltä, ettei onnea riitä kaikille ja että kirjoitukseni on pelkkää naiivia idealismia. Saattaa hyvinkin olla, mutta se ei estä sitä olemasta totta. Tilastojen perusteella suuri osa ihmisistä ei ole onnellisia. Mistä tämä johtuu? Luultavasti osin luonteellemme ominaisesta ahneudesta, mutta merkittävä syy onnettomuuteen liittyy myös kysymykseen vapaudesta.

Edellä mainitsin yhteiskunnassamme vallitsevasta velvollisuudesta työskennellä, eli tehdä jotain yhteisön kannalta hyödyttävää, mikä taas hyödyntää sinua itseäsi materialistisesti, joka taas usein korreloi mentaaliseen hyvinvointiin. Tällaisista lähtökohdista kumpuava hyvinvointi kuitenkin on riippuvainen materialistisen hyödyn jatkumisesta, eli jatkuvasta työskentelystä. Entäpä jos velvollisuuden vuoksi joutuu tekemään työtä, josta ei pidä tai suorastaan inhoaa? Tälläkin päättelyllä materialistinen hyöty takaa yksilön hyvinvoinnin, mutta ei välttämättä johda onnellisuuteen.

Toisin sanoen yhteiskunnan asettama työskentelyn velvollisuus voi ajaa yksilön tilanteeseen, jossa hän joutuu tekemään itselleen epämiellyttäviä asioita, jotka takaavat yhteisön toimimisen ja hänen elossa pysymisen, mutta pidemmän ajan kuluessa estävät häneltä mahdollisuuden onnellisuuteen.

Monimutkaisesti selitetty, mutta hyvin yksinkertainen ja yleinen ilmiö tänä päivänä. Kollektiivinen painostus ajaa pahimmillaan tekemään jotain sellaista, jonka materiaalinenkaan hyöty ei ole yksilölle tarpeeksi ja joka hyödyttää vain yhteisöä.

Ketkä sitten ovat onnellisia? Mitä vaaditaan onnellisuuteen? Viime aikoina olen lukenut filosofi Baruch Spinozan (1632-1677) teoriaa ihmisen onnesta, joka tiivistettynä menee jotenkin näin:

Ihminen tulee onnelliseksi toteuttaessaan luontaista olemustaan.

Selkokielellä lauseen voisi tulkita tarkoittavan, että ihminen on onnellinen ollessaan oma itsensä ja toimiessaan omien mieltymystensä mukaisesti. Johtopäätöksenä voisi siis todeta, että aidosti onnellisia ovat ne, jotka pitävät työstään tai eivät työskentele ollenkaan.

Hyvin yksinkertaista, eikö totta? Valitettavasti jäljempi ihmisryhmä on halveksittu, sillä heistä ei ole hyötyä kollektiiviselle hyvinvoinnille. He saattavat olla hyvin onnellisia, mutta heidän tapansa elää on yleensä tuomittu epäonnistumaan, josta yleensä seuraa suora siirtyminen onnettomaan ja epämieluisaan työn kierteeseen. Lisää materialistisia selviytyjiä, vähemmän onnellisia ihmisiä.

Näin ollen ainoa käytännössä mahdollinen aidon onnellisuuden löytäminen elämisessä tulee siitä, jos saa tehdä jotain itselleen mieluista ansaitakseen materialistiset resurssinsa elossa selviytymiseen.

Tästä syystä jokaisen tulisi saada tehdä sellaista työtä, mitä rakastaa ja mistä voi olla ylpeä. Ketään ei pitäisi pakottaa työskentelemään vain työskentelemisen pakosta, vaan työtä pitäisi voida tehdä sen mielekkyyden vuoksi. Siksi, että sitä haluaa tehdä.

Esitän hyvin idealistisen näkemyksen, jonka toteutuminen on hyvin epätodennäköistä ainakin nykyisessä maailmassa. Pointtini ei kuitenkaan ole kannustaa ketään laiskottelemaan, vaan lähinnä pohtimaan tätä niin kutsuttua vapauden käsitettä. Jos kaikilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta tehdä itseään onnelliseksi, niin olemmeko silloin aidosti vapaita?