Viime päivinä melkoista someraivoa herättäneeksi ilmiöksi ovat nousseet työtä vieroksuvat ja sosiaalituella elävät "Ossit". Heidän kaltaisiaan on ollut jo pitkään, mutta nyt heihin on yhtäkkiä kohdistunut massiivinen "tosiduunareiden" ja "kunnollisten kansalaisten" yhteinen lynkkausuhka. Miksi juuri nyt? Koska eräs edellä mainittu Ossi kertoi julkisesti olevansa ylpeä omasta valinnastaan. On sanomattakin selvää, että kyllähän siinä kahdeksantuntista työpäivää tekevä arjen raataja pahoittaa mielensä.
Tuilla elävät "sossupummit" leimataan yleensä saamattomiksi vätyksiksi, koska he eivät halua käydä töissä. Heidät pitäisi kuulemma tappaa, koska eivät ole hyödyksi yhteiskunnalle. Oikeasti? Onko ihmisen arvo riippuvainen pelkästään hänen työmäärästään? Pitäisi varmaan tehdä 12-tuntista työpäivää, ettei ole ensimmäisenä teloituslistalla.
Eräs näistä työttömistä ilmaisia haastattelussa näin:
"Mielummin menen vankilaan kuin pakotettuna työhön."
Miksei? Suomen vankiloiden olot huomioon ottaen saattaisi olla paljon helmpompaa kuin kuluttaa itsensä loppuun epämieluisessa pakkotyössä. Pointti on kuitenkin se, että ei ihminen puhu tällaisia ellei oikeasti inhoa työtään.
Demokraattinen yhteiskuntamme toimii yhteistyöllä, jossa jokainen yhteisön jäsen kantaa kortensa kekoon ja on jotenkin hyödyksi, ymmärrän sen. Tämän ei kuitenkaan pitäisi olla tulkittavissa siten, että jokaisen on pakko tehdä, jopa erittäin epämieluista, pakkotyötä, jotta olisi oikeus elää. Sanokaa vain muuta, mutta jokin raja on oltava yksilön hyvinvoinnin uhraamisessa yhteisen hyvän puolesta.
Luulen monia työttömien työskentelyhaluttomuutta yhdistävän sen, etteivät he ole löytäneet mielekästä työtä tai tiedä, mikä heitä kiinnostaa. Ollessaan täysin vailla kiinnostuksen kohdetta he todennäköisesti olettavat olevansa haluttomia mihinkään työhön. Ja miten asiaa käsitellään? Joku työvoimatoimiston elämäänsä kyllästynyt virkailija tyrkyttää heille "vain jotain hommaa", jotta hänet saataisiin pois kortistosta. Vaikka asiakkailta käsittääkseni kysytäänkin toiveita työn suhteen, niin harvemmin niitä otetaan oikeasti huomioon.
Entä jos työn välittämiseen varattuja resursseja voitaisiinkin käyttää järkevämmin? Minulla olisi tässä eräs idea:
1. Palkataan työvoimatoimistoon ns. Motivaattoreita. Heidän tehtävänsä olisi keskustella asiakkaan kanssa, kysellä kuulumisia, tutustua häneen ja oppia tuntemaan hänet.
2. Pikkuhiljaa Motivaattori voisi selvittää hänen kiinnostuksen kohteitaan.
3. Kerättyä materiaalia hyödyntäen Motivaattori alkaisi selvittämään, miten asiakkaan kiinnostuksen kohteita voisi hyödyntää hänen työllistymisessään.
4. Selvitettyään tarpeeksi Motivaattori voisi ohjata asiakasta esimerkiksi sopivaan alan koulutukseen, valmennuskursseille, kansanopistoihin tai jopa suoraan työhön.
Hyvin idealistinen toimintamalli, mutta ei missään nimessä mahdoton. Toki nykyäänkin on olemassa monenlaisia ammatinvalintatestejä, opinto-ohjaajia ja kaikenlaisia "työkkärin kursseja", mutta eivät työttömät niitä tarvitse. He tarvitsevat kontaktia oikean henkilön kanssa, joka kohtelee heitä yksilönä, on kiinnostunut heistä ja auttaa heitä löytämään suunnan elämälle.
Puhuttuani ihmisten yksilöllisyydestä joudun toteamaan, ettei tämäkään ratkaisu olisi välttämättä yleispätevä. Samoja kysymyksiä ja malleja ei voitaisi soveltaa jokaiseen henkilöön samalla tavalla, mikä taas toisi lisää työtä virkailijoille. Nykyinen toimintamallimme vaikuttaa ikävä kyllä olevan mahdollisimman nopeasti ja halvalla.
Voimmeko todella asennoitua näin? Kyse on kuitenkin tulevaisuudestamme ja lajitovereistamme. Jos jokaisen meistä pitää olla hyödyksi, niin silloin jokaisella pitäisi olla oikeus suorittaa velvollisuutensa itselleen sopivalla, mielekkäällä tavalla.
