Työ ja työssäkäynti. Näitä asioita toin esille jo edellisessä kirjoituksessani, mutta silloin olin tunnekuohun vallassa ja tekstistä tuli sen näköistä. Päätin nyt kirjoittaa enemmän ajatuksella selkeämmän kantani tähän asiaan, koska se edelleenkin on kaikkien huulilla.
Työn hankkiminen ja työskenteleminen ovat yksi yhteiskuntamme toimivuuden kulmakivistä. Jokaisen on tehtävä osansa yhteisön eteen, tätä aletaan opettamaan jo ala-asteella. Vuosia kestävä koulu-uramme tähtää siihen, että löytäisimme paikkamme yhteiskunnan työkierteessä ja siten ansaitsisimme oikeuden elää täällä.
Työtä välttävät nähdään usein yhteisömme suurimpana uhkana, sillä eihän niin voi tehdä. Entä jos kaikki päättäisivät lopettaa työskentelemisen? Koko järjestelmämme kaatuisi ja saattaisimme taantua "luonnontilaan", jossa vahvimmat vievät heikompia. Ei varmaan haittaisi niitä isoimpia liharekkoja ja jo tällä hetkellä korvessa asuvia, mutta valtaosa ihmisistä tulisi silti kuolemaan ennemmin tai myöhemmin.
Näin työtä vieroksuville, kärjistäen, perustellaan heidän tekemää vääryyttä. Sanomassa on totuuden pohjaa, mutta näkemys on aivan liian mustavalkoinen. Pitäisikö tämän perusteella asia käsittää niin, että jos et tee työtä niin voit yhtä hyvin kuolla? Ihmisarvoko on täysin verrattavissa hänen tekemäänsä työn määrään ja tuottamaan hyötyyn? Jos näin, niin hyvinvointiyhteiskunnan termi voidaan jättää saman tien pois.
Miksi näitä työtä vältteleviä on niin paljon? Ehkä joissain tapauksissa on kyse jonkinlaisesta perustelemattomasta anarkistin asenteesta, mutta luulen suuremman ongelman olevan se, ettei henkilö ole löytänyt omaa kutsumustaan. Tietenkään työ ei ole kaikille kutsumus, eikä tarvitsekaan olla. On jollain tavalla ihailtavaa, jos pystyy tekemään mitä tahansa työtä. Kaikki eivät tähän kuitenkaan pysty, eikä sitä ihmisyyden nimissä voida vaatia. Henkilöt, jotka välttävät työssä käymistä eivät vain tiedä, mikä toisi heidät hyväksytyksi yhteiskunnan silmissä.
Heiltä itseltään kysyttäessä kuulee useimmiten väitteen, ettei henkilöllä ole kutsumusta tai halua tehdä mitään. Väitän tämänkin olevan valhetta, sillä jokaisella ihmisellä on jokin asia, mistä hän pitää tai mihin kokee intohimoa. Hän ei vain ole löytänyt sitä, eikä välttämättä tiedä sen olemassaolosta. Tämä on se, mihin pitäisi keskittyä jatkuvan työhön pakottamisen sijaan. Miten voitaisiin auttaa jokaista työtä välttelevää löytämään se oma kutsumus ja miten sen voisi muuttaa elannon ansaitsemiseksi?
Tiedostan ehdottamani ratkaisun olevan hyvin idealistinen, ja ensimmäinen vasta-argumentti on todennäköisesti varojen puute. Mietitäänpä kuitenkin hetki, mihin kaikkeen muuhun rahaa laitetaan palamaan eikä se tunnu ketään haittaavan. Paljonko taas tällainen prosessi toisi pidemmällä kaavalla säästöjä, kun ei ehkä olisi niin paljon tuilla elätettäviä? Ihan vain ajatuksena, miettikääpä.
